MEGAZONE

Vietimme viime viikolla lähimpien työtovereiden kanssa tyhy-päivää. Alun perin meillä oli tarkoitus mennä sienestämään sekä siirtyä myöhemmin sienimetsästä esimiehen luo viettämään iltaa. Sateinen koiranilma sai kuitenkin aikaan sen, että päätimme ottaa varasuunnitelman käyttöön ja menimme Salmisaaren liikuntakeskukseen pelaamaan megazonea.

Megazone sopii lähestulkoon kelle tahansa (suositusikäraja 7v.) ja peliin tarvitaan vähintään kaksi ihmistä. Itse olettaisin, että ihanteellinen määrä pelaajia on jotain 4-10 hengen välillä per joukkue. Enimmillään Salmisaaren radalle mahtuu 33 henkeä. Peliä voi pelata useampi joukkue kerrallaan.

Ennen peliä jokaiselle pelaajalla annetaan oma pelaajanimi, oman joukkueen värein varustetut ”panssariliivit” sekä laser-aseet. Peliasuksi kannattaa valita tummat liikuntavaatteet sekä hyvät jalkineet. Vaaleat vaatteet hohtavat ja tekevät sinusta helpon kohteen osua.

Kyseessä on fyysinen peli, jossa on tarkoituksena tuhota vastustajan tukiasema sekä osua vastustajiin laser-aseilla. Osumien seurauksena pelaajan liivistä ja laser-aseesta sammuvat valot. Osumasta huolimatta eliminoitu pelaaja voi kuitenkin jatkaa peliä sen jälkeen, kun valot syttyvät takaisin noin 10 sekunnin sisään.

Pelissä voi kävellä, juosta tai vaikka seistä, jos siltä tuntuu. Suorituksen tehoa voi siis itse säädellä oman kunnon mukaan. Peliä pelataan hämärällä uv-valoin ja lasersätein valaistulla ”kaupunkitaisteluradalla”, jonka seinät on maalattu mustaksi.

Itse olen sitä mieltä, että sopiva peli-aika kokonaisuudessaan 2-3 erää. Yksi erä kestää 22 minuuttia, jonka jälkeen on tauko. Tauon aikana ehtii hyvin käymään wc:ssä sekä pitämään juomatauon. Yhden erän hinta on 8,50 euroa/hlö, kaksi erää maksaa 15 euroa/hlö ja kolme erää maksaa 21 euroa/hlö. Megazoneen on myös mahdollista ostaa 10x sarjakortti, mikä maksaa 70,00 euroa/hlö.

Me pelasimme yhteensä kaksi erää. Ensimmäisessä erässä meillä oli kaksi neljän hengen joukkuetta sekä lisäksi peliin osallistui kolmas kahden hengen joukkue (isä ja poika), joita emme tunteneet entuudestaan. Pelin jälkeen saimme katsoa tulokset monitorista ja lisäksi meille tulostettiin vielä erikseen tuloslaput.

Mielenkiinnon vuoksi pidin sykemittarini käynnissä ja yhden 22 minuutin erän aikana minulla kului yhteensä 188 kaloria. Keskisyke oli 130 ja korkein syke oli 150, eli kyllä tuo ihan urheilusta menee parhaimmillaan. Pelin jälkeen oli aivan hikinen. Onneksi liikuntakeskuksessa on mahdollisuus käydä suihkussa sekä pitää tavaroita lukollisessa kaapissa.

En ole aiemmin käynyt pelaamassa tuota peliä eikä se ole sen kummemmin aiemmin kiehtonutkaan. Täytyy kuitenkin todeta, että kun pääsin lopulta uppoutumaan pelin tiimellykseen, menetin sille täysin sydämeni. Peliä voisi ehkä verrata värikuulasotaan, tosin tässä ei kukaan likaannu.

Pelin jälkeen siirryimme esimieheni luo, jossa saunoimme, söimme pitkän kaavan mukaan, nautimme viiniä ja vietimme mukavan illan. Olin itse valmistanut työtovereilleni alkuruoaksi kermaista kanttarellikeittoa kylmäsavuporolla sekä jälkiruoaksi omenapiirakkaa vanilja-mascarponetäytteellä, jonka reseptin bongasin Kinuskikissan blogista. Pääruoaksi söimme esimieheni valmistamaa porsaan sisäfileetä, valkosipuliperunoita sekä lisukkeita.

Kaiken kaikkiaan erittäin mukava tyhy-päivä :)

PUOLIMARATON 09.10.2011

Kuten olen jo aiemmin kirjoittanut, olen harrastanut lenkkeilyä viimeiset pari vuotta suhteellisen säännöllisesti. Tätä ennen lenkkeilin hyvin harvoin ja jo kilometrin matkan juokseminen oli aivan kamalaa.

Siinä vaiheessa, kun vasemmassa kädessäni ollut tenniskyynärpää vaivasi minua kunnolla eikä kuntosaliharjoittelusta tahtonut tulla mitään, päätin alkaa lenkkeilemään. Ja vaikka sain käteni myöhemmin kuntoon, päätin silti jatkaa lenkkeilyä, jotta en menettäisi siihen mennessä saavuttamaani kestävyyskuntoani.

Toukokuussa 2010 kävin juoksemassa Naisten Kympin, joka sujui minulta muistaakseni aikaan 1h 9 minuuttia ja risat päälle. Naisten Kympillä hölkkääminen oli vähän hankalaa, kun ympärillä oli koko ajan kauheasti muita juoksijoita.

Nyt joskus alkukesästä 2011 aloin kypsyttelemään mielessäni puolimaratonille osallistumista. Päätinkin lopulta ilmoittautua Vantaan maratonille, kun tuon matkan juosseet tuttavani sanoivat, että jos jaksaa juosta kympin, jaksaa juosta myös puolikkaan.

Arvoin aluksi Espoon rantamaratonin ja Vantaan välillä, mutta Vantaa veti lopulta pidemmän korren, koska minulle jäi myöhäisemmän ajankohdan takia enemmän aikaa harjoitella. Lisäksi asiaan vaikutti se, että olin kuullut Espoon reitillä olevan enemmän nousuja kuin Vantaalla.

Ajattelin, että ensimmäiseksi puolikkaaksi on hyvä valita sellainen mahdollisimman ”kevyt” reitti. Monethan pitävät Vantaan maratonia nk. ”nopeana” maratonina ja sitä käydään usein juoksemassa silloin, kun pitää tehdä hyvä aika.

Talvella 2010-2011 en pahemmin lenkkeillyt, vaikka olin ostanut nastalenkkarit. Tämä johtui polveen tulleesta rasitusvammasta. Kävin myös testailemassa Cooper -kuntoa saaden tuloksiksi syksyllä 2010: 2370 metriä ja kesällä 2011: 2320 metriä. Kyseiset tulokset olivat ikäiselleni naiselle juuri ja juuri erinomaisen puolella. Näitä ennen olin juossut viimeksi Cooperin vuonna 1983, jolloin tulokseni oli 2710 metriä.

Nyt kesällä 2011 kävin lenkkeilemässä ehkä noin 2-3 kertaa viikossa. Yleensä lenkkini pituudet olivat 6-8 kilometrin välillä - muutaman kerran 10 ja 14 kilometrin pituisia, jotka sujuivat pääsääntöisesti mukavasti. Keräsin itselleni muutamista henkilöistä ”juoksupiirin”, keiden kanssa kävin lenkillä.

Noin kuukautta ennen varsinaista puolimaratonia kävin kokeilemassa 17 kilometrin lenkkiä, jonka aikana meinasin lähestulkoon kuolla. Sykkeet olivat todella korkealla, penikkatauti iski laittamalla säären etuosat kramppiin heti lenkin alussa ja myöhemmin reiteni menivät tukkoon ja oikeaa pakaraani alkoi pistämään jostain syvältä. Uskon, että edellisen yön yövuoro sekä liian kova vauhti kostautuivat.

Treenasin kesällä pelkkää peruskuntoa. Vauhtikestävyyttä en harjoitellut lainkaan ja sen kyllä huomasi, sillä vauhtini ei parantunut kesän aikana lainkaan. Eli mitään intervalleja tai nopeita lenkkejä en juossut, vaan pidin yllä pelkkää peruskuntoa.

Ennen puolikasta en asettanut itselleni mitään varsinaista aikatavoitetta, koska en yhtään tiennyt kuinka kroppani reagoi tuohon matkaan. Minulle jo pelkän puolikkaan maratonin juokseminen oli sinällään saavutus. Ja suunnittelin, että jos jaksaisin juosta sen kahteen ja puoleen tuntiin, olisin erittäin tyytyväinen.

Edellisenä päivänä ennen puolikasta tankkasin itseäni hiilihydraattipitoisella ruoalla ja illalla aloin juomaan Hartsportia. Join sitä seuraavana päivänäkin tasaisin väliajoin, jotta elimistö ehti tottua juomiseen. Aamulla ennen puolikasta söin tukevan hiilihydraattipitoisen aamiaisen ja muutamaa tuntia ennen ruisleipää sekä banaania. Lisäksi söin magnesiumtabletteja kaksinkertaisia annoksia aloittaen niiden syömisen viikkoa ennen itse juoksutapahtumaa.

Itse puolikas menikin sitten aivan loistavasti. Ensimmäisen kilometrin jälkeen suurin rysä loppui ja jokainen juoksija saattoi pitää itsellään sitä vauhtia, mitä halusi. Lisäksi löysin matkan varrelta erään kollegani, jonka kanssa juoksin aina 16 kilometriin saakka mukavia jutellen, jonka jälkeen hänen reitensä kramppasivat ja hän jatkoi matkaa kävellen.

Juoksun aikana pidin sykkeet sekä vauhtini koko ajan mahdollisemman tasaisena. Ensimmäisen 10 kilometrin aikana sykkeet olivat jotain 150-155 välillä ja viimeisen kympin aikana jotain 155-160 välillä. Viimeisen kilometrin aikana yritin vähän koventaa vauhtia ja juuri ennen maalia otin pienen spurtin. Maaliviiva ylittyi ajalla 2h 20min. 48sek. Olin aikaani ihan tyytyväinen, vaikkei se mikään huippuaika ollutkaan. Jälkikäteen tuntui siltä, että olisin voinut vielä vähän kiristää vauhtia, mutta toisaalta se olisi voinut myös kostautua.

Ja jos haluaa oiikein alkaa hifistelemään, voi ajasta vähentää käsittääkseni sen 27 sekunttia, jotka menivät alkuryysiksessä siihen, että pääsin ylipäätään ylittämään lähtöviivan. Kuulemani mukaan tuolla Vantaalla aika alkaa juoksemaan heti lähtölaukauksesta eikä vasta lähtöviivan ylitettyä. Tiedä sitten, pitääkö tämä paikkansa.

Juoksun aikana ilma oli kuin morsian. Lämpötila oli vähän päälle 10 astetta ja aurinko paistoi. Alusvaatteiden sekä lenkkareiden lisäksi minulla oli jalassa pitkälahkeiset juoksutrikoot sekä kaksi pitkähihaista paitaa, aluspaita sekä juoksupaita, joista toinen oli kyllä liikaa.

Lisäksi minulla oli vyölaukku, jonne olin laittanut glukoositabletteja, energiageeliä, nenäliinoja sekä musiikkivehkeet. Päähän olisi kyllä voinut laittaa jonkinlaisen liinan, joka olisi estänyt hien valumisen sekä hyvin päässä pysyvät aurinkolasit.

Juoksun jälkeen olo oli ihan hyvä. Venyttelin vähän pohkeitani, koska tuntui vähän, että niitä kiristi. Mitään varsinaista muuta venyttelyä en tehnyt. Yllättävää kyllä, illalla ja seuraavana päivänä en huomannut lihaksissani tai muualla kropassani mitään vaivoja.

Vantaan maraton oli kyllä ihan hyvin järjestetty. Viikkoa ennen kisaa huomasin, että olin vahingossa ilmoittautunut kokonaiselle maratonille enkä puolikkaalle. Matkan vaihtaminen sujui joutuisasti kisapaikalla tuntia ennen juoksua. Lisäksi paikalla oli Intersportin myymälä, josta sai ostaa juoksutarvikkeita alennetuin hinnoin. Itse reitin varrella tankkauspisteitä 3,5 kilometrin välein samoin kuin bajamajojakin.

En vielä laittanut itselleni juoksun suhteen mitään uutta tavoitetta, kuin että tästä eteenpäin alan treenaamaan myös vauhtikestävyyttä. Todennäköistä on, että tulen vielä joskus juoksemaan noita puolikkaita. Kokonaisesta maratonista en uskalla haaveilla, sillä se taitaa olla ihan hullun hommaa ;)

Ja jos oikein tarkemmin miettii, niin minun kohdallani ei todellisuudessa voi niinkään puhua juoksemisesta, vaan hölkkäämisestä. Käsittääkseni juoksemisesta voi puhua silloin, kun kilometri sujuu viidessä minuutissa tai sen alle.

P.S. Mikäli henkilöllisyyteni paljastuu tämän jutun kautta uteliaimpien tai tuttujen toimesta, niin pyydän ettei nimeäni tuoda esille, kiitos! :)


Maratonin historia: http://fi.wikipedia.org/wiki/Maraton

Harjoittelun perustietoa: http://81.22.248.103/Default.aspx?tabid=3063

Kuntoplussan juoksuohjelma: http://kuntoplus.fi/liikuntasuunnitelma/ensimmainen-juoksuohjelma

Vantaan maraton: http://www.vantaanmaraton.net/

Espoon Rantamaraton: http://www.rantamaraton.fi/

Juoksukalenteri, tilastot ja tulokset: http://www.juoksija-lehti.fi/Default.aspx?tabid=2997

Minä ja muita päättömiä juoksijoita :D



SOVINTO

Kertomus alkoholistiperheen tyttärestä, joka joutuu kohtaamaan menneisyytensä äitinsä kuolinvuoteen äärellä. Tytär yrittää turhaan torjua vanhoja häpeällisiä sekä häneen ikäviä jälkiä jättäneitä tilanteita ja joutuu elämään ne uudestaan.

Elokuva on paikoitellen ahdistava ja pistää miettimään, pohjautuuko elokuvassa olevat kohtaukset elokuvanteossa mukana olleiden, elokuvan käsikirjoituksen tai alkuperäisromaanin kirjoittaneiden ihmisten omakohtaisiin kokemuksiin, sillä elokuva on sen verran uskottavasti tehty ja näytelty?

Olen sitä mieltä, että vain saman taustan kokeneet ihmiset kykenevät tuntemaan yhtä hyvin sen häpeän ja muut negatiiviset kokemukset, joita tässä elokuvassa tuodaan niin hyvin esille. Alkoholistiperheen lapselle salailu ja jatkuvat pettymykset alkoholistivanhempien turhiin lupauksiin ovat arkipäivää. Pullantuoksuisen ja turvallisen lapsuuden eläneet eivät kykene välttämättä ymmärtämään näitä asioita.

Uskon, että alkoholistiperheistä lähtöisin olevan ihmiset kykenevät löytämään elokuvasta itsensä joko kiltistä, toisinaan vanhemman roolin ottavasta, huolehtivasta, velvollisuudentuntoisesta, ylisuorittavasta ja ehkä vahvuuteen sairastuneesta perheen tyttärestä tai taustalle vetäytyvästä, hiljaisesta, yliherkästä ja jalkoihin jäävästä perheen pojasta. Joillekin alkoholistiperheen lapsille elokuva voi toimia terapeuttisena kokemuksena.

Varsinaista ”täydellistä” sovintoa en elokuvasta sinällään löytänyt, vaikkakin perheen tytär kykeni varmasti asioita läpikäydessään ymmärtämään joitakin vanhempiensa tekoja sekä antamaan niitä anteeksi. Yleensähän on niin, että oma vanhempi on aina se rakkain ja tärkein, oli hän kuinka alkoholisti tahansa.

Tuntui myös siltä, ettei kuolinvuoteella maannut äiti kyennyt näkemään omia virheitään täysin tai pyytämään tekojaan rehellisesti anteeksi, vaan pikemminkin pyrki selittelemään joitain tekojaan itselleen sekä tyttärelleen kaunistellen.

Elokuva kertoo ristiriitaisista tunteista omaa menneisyyttään ja omia vanhempia kohtaan. Vanhempia, joita samalla rakastaa ja joista on olemassa myös hyviä muistoja. Toisaalta vanhemmista, joita vihaa ja jotka ovat omalta osaltaan pilanneet lapsuutesi.

Vaikka elokuvan juoni ei sinällään ollut kummoinen, niin elokuva oli silti hyvä. Juonella ei ole elokuvassa niinkään tärkeää merkitystä, kuin elokuvan herättämillä tunteilla sekä hienoilla näyttelijäsuorituksilla.

Elokuva perustuu Susanna Alakosken romaaniin Svinalängorna (suomeksi Sikalat).

KERMAINEN SIENIKEITTO (KYLMÄSAVUPOROLLA TAI PEKONILLA)

(n. 4 hengelle)

2-4 dl sieniä (suppilovahveroita tai kanttarelleja)
1 litra vettä
1 sipuli
2 kanaliemikuutiota
1/2 pakettia Koskenlaskija -juustoa (natural)
50 g kylmäsavuporoa / pekonia
1 purkki kuohukermaa
8 cl sherrya
3-4 rkl vaaleaa maizenaa
musta- tai valkopippuria
sahramia
persiljasilppua
voita

Freesaa sipuli ja sienet voissa pehmeiksi, kunnes ylimääräinen neste poistuu. Lisää sekaan sherry, vesi, liemikuutiot ja Koskenlaskija. Kun liemi kiehuu, sekoita joukkoon maizena ja anna liemen hautua.

Lisää lopuksi hienonnettu kylmäsavuporo/pekoni sekä kerma ja anna keiton hautua. Lisää joukkoon pippuri, sahrami sekä hienonnettu persilja.
_____________

Voit halutessasi jättää keitosta pois sherryn ja sahramin. Lisäksi voit soseuttaa keiton ennen kylmäsavuporon/pekonin lisäämistä joko kokonaan tai siten, että erottelet alkuuvaiheessa osan (esim. puolet) freesatuista sienistä erilleen ja lisäät ne muun keiton joukkoon soseuttamisen jälkeen siten, että muuten samettisen keittoliemen sekaan lisätään freesattuja sieniä "näön" vuoksi.

Koristele keitto hienonnetulla persiljalla sekä kylmäsavuporolla/pekonilla ja tarjoile lämpöisen paahtoleivän kera.

Alkuperäisessä reseptissä keitto tehtiin suppilovahvereoista, kylmäsavuporosta ja saostam,iseen käytettiin vehnäjauhoja. Olen itse lisännyt reseptiin vaihtoehdoiksi kanttarellin, pekonin, maizenan, sherryn ja sahramin sekä ehdottanut tuota sosuttamista.

Resepti on kiertänyt työpaikallamme ja ymmärsin, että se olisi alunperin saatu työkaveriltani Jammulta. En tiedä, onko resepti alunperin hänen omansa vai onko Jammukin kopioinut sen jostain.

OMENAPIIRAKKA VANILJA-MASCARPONETÄYTTEELLÄ

Pohja:
150 g voita tai margariinia
1 ¼ dl sokeria
1 kananmuna
2 dl vehnäjauhoja
1 dl kaurahiutaleita
ripaus vaniljasokeria

Täyte:
1 ½ dl maitoa
1 ps vanhan ajan vaniljakastikejauhetta (Blå Band)
250 g mascarponejuustoa
400 g omenoita
1 ½ rkl siirappia
kanelia

Vatkaa voi ja sokeri vaahdoksi. Lisää muna. Yhdistä kuivat aineet ja sekoita muutamassa erässä taikinaan. Levitä voidellun piirakkavuoan pohjalle ja reunoille.

Mittaa maito kulhoon ja lisää vispilällä sekoittaen vaniljakastikejauhe. Anna jähmettyä hetken aikaa jääkaapissa. Sekoita joukkoon mascarponejuusto. Levitä täyte pohjan päälle.

Kuori omenat ja poista omenankodat. Leikkaa omenat ohuiksi lohkoiksi. Asettele lohkot limittäin täytteen päälle.  Sirottele omenoiden päälle kanelia ja valuta niiden päälle siirappia.

Paista 200 asteessa 45 minuuttia. Suoja pinta foliolla, kun se on saanut hieman väriä.

______________

Pohjataikina oli mielestäni vähän löysää ja sitä oli vähän hankalaa levittää vuokaan. Alkuperäisessä reseptissä taikina pyydettiin levittämään voideltuun vuokaan, mutta voin lisäksi laitoin vuokaan korppujauhoja varmuuden vuoksi, jotta piirakan saisi irtoamaan vuoasta varmasti.

Alkuperäisessä reseptissä ei kerrottu käytetyn vuoan kokoa, mutta itse tein piirakan 2 litran foliovuokaan (piirakka piti kuljettaa kyläpaikkaan), joka oli liian pieni. Pohjataikina kuuluisi ilmeisesti olla aika ohut. Itselläni se jäi vähän paksuksi. Lisäksi laitoin alkuoperäisestä reseptistä poiketen pohjataikinan joukkoon vaniljasokeria ja omenasiivujen päälle kanelia.

Pienistä ongelmista huolimatta omenapiirakka sai kehuja maustaan. Valitettavasti unohdin ottaa piirakasta edustavan kuvan siinä vaiheessa, kun se oli vielä kokonainen ja kauniin näköinen. Nyt joudutte tyytymään rumaan kuvaan, josta löytyy jo leikattu piirakanpalanen. 

Alkuperäinen resepti löytyy Kinuskikissan blogista. 

PIIAT (THE HELP)

Lämminhenkinen, kepellä huumorilla ja rohkeudella höystetty elokuva 60-luvun arjesta syvässä etelässä Missisippissä. Keskiluokka elää omaa kulissiarkeaan ja kohtelee mustaa väkeä omaisuutenaan mustien pyörittäessä heidän arkeaan.

Vaikka pidinkin tästä elokuvasta, olisin toivonut siihen hiukan enemmän syvyyttä, sillä nyt sitä vain raapaistiin. Elokuvassa olisi voinut näyttää enemmäkin rajumpia kohtauksia sekä tuoda esille enemmän tuon ajan käsittämätöntä rotuerottelupolitiikkaa. Elokuva sai kyllä taas kerran tajuamaan sen, kuinka itsestäänselvänä sitä pitää nykyajan suhteellisen tasa-arvoista elämäänsä, jossa ihmisarvot ovat kunniassa.

Positiivista oli myös se, että rooleihin ei ollut valittu ihan niitä elokuvamaailman suurimpia tämän hetkisiä tähtiä.  Tässä elokuvassa naiset olivat päärooleissa miesten pysyessä taustalla.

THE TREE OF LIFE

Elokuva oli tehty visuaalisesti erittäin kauniisti ja näyttelijäsuoritukset olivat hyviä. Elokuvassa ei pahemmin ollut vuorosanoja, vaan näyttelijöiden ilmeillä oli suurempi rooli. Elokuvassa olleet vuorosanatolivat enemmänkin monologityyppisiä keskusteluja oman itsensä tai Jumalan kanssa.

Samalla elokuva oli hyvin tekotaiteellisen oloinen. Se oli pitkästyttävä ja sen katsomisesta meni "hapoille". Sitä alkoi jo soimaamaan itseään, että onko sitä liian pinnallinen tai tyhmä, kun elokuvaa tuntui raskaalta seurata ja kun tuntui, ettei ihan kaikkia kohtia tajunnut. Koko ajan olisi pitänyt yrittää ymmärtää, mitä mikin elokuvassa toteutettu tai näytetty juttu symbolisoi. Luulen, että jos olisin ottanut pohjalle muutaman macig mushroomsin, olisi matka elokuvan parissa voinut sujua joutusammin sekä tajuntaa paremmin laajentaen.

Elokuvan alkupuolella käytiin aivan liian pitkään maailman syntyä läpi. Katsoin kellosta, että noita alkuräjähdyksiä ym. kesti jotain puolen tunnin ja tunnin välillä. Tässä vaiheessa harkitsin vakavasti jo poislähtöä, mutta sitten jäin kuitenkin odottamaan, josko elokuvassa tapahtuisi jotain. Melko turhaan odotin.

Uskon, että monilla muilla katsojilla oli samat fiilikset, sillä ihmiset olivat koko elokuvan ajan melko levottomia ja elokuvan päättymisen jälkeen ihmiset alkoivat spontaanisti nauramaan. Minulle tuli sellainen olo, että he olivat helpottuneita elokuvan päättymisestä.

Juoni vaikutti jonkinlaiselta kasvutarinalta. Siinä mies kävi läpi elämäänsä ja sen kulkuun vaikuttavia seikkoja. Miehen ankara isä halusi kasvattaa vanhimmasta pojasta kaltaistaan ankaralla otteella, joskus jopa simputtaen. Isä kuvitteli, että olemalla kova maailmassa pärjää paremmin ja pystyy puolustautumaan muita vastaan. Tuntui, että vanhin poika teki alkuun paljon asioita isäänsä miellyttääkseen saadakseen häneltä hyväksyntää ja rakkautta. Elokuvassa joella tapahtuva dinosaurus -kohtauskin kuvastikin melko hyvin tapaa isän ja pojan välejä.

Loppujen lopuksi vanhimman pojan miellyttämisenhalu muuttui kuitenkin vihaksi isää kohtaan. Siitäkin huolimatta, että poika muuttui koko ajan enemmän isänsä kaltaiseksi, vaikka ei olisi halunnut. Luulen, että vanhin poika oli kuitenkin isälle se kaikkein rakkain ja tärkein lapsi, vaikka samalla poika kärsi selkeästi muita lapsia enemmän isänsä käskyvallan alla. Kovista otteista huolimatta isä vietti paljon aikaa poikiensa kanssa. Ja kun perheessä alkoi tapahtumaan ikäviä asioita ja kun isä epäonnistui omissa jutuissaan, muuttui isäkin pehmeämmäksi ja loppujen lopuksi hän osasi jo pyytää asioita anteeksi. 

Perheen äiti taas oli toista maata ja yritti opettaa poijilleen rakastamisen tärkeyttä. Äiti oli vanhimmalle pojalle rakas, mutta samalla poika halveksi äidin kiltteyttä. Ehkä siksi, ettei äiti vastustanut tarpeeksi isää. Vanhin poika oli kuitenkin syvällä sisimmässään herkkä ja vapautui kovasta sekä tottelevaisesta roolista isän ollessa pois. Vanhimman pojan pehmeys tuli esiin myös silloin, kun hän tunsi syyllisyyttä pahojen tekojensa tähden.

Äiti taas tuntui rakastavan eniten nuorinta poikaa, josta tulikin eniten äidin kaltainen. Nuorimman pojan valtti ankaran isän suhteen oli se, että hän oli musikaalisesti lahjakas, joka oli perheen isälle tärkeää. Nuorimmalla  pojalla oli myös kanttia vastustaa isää. Mikäli isä olisi ollut musiikissa lahjakkaampi, olisi hänestä voinut tällä saralla onnistuessaan tulla paljon onnellisempi ihminen. Varsinkin vanhin ja nuorin pojista tuntuivat olevan toisilleen erityisen tärkeät, kun taas keskimmäinen poika vaikutti vähän väliinputoajalta. Elokuva kuvasi hyvin veljesrakkautta, nuorien poikien elämää kolttosineen.

Kasvutarinan lisäksi elokuva oli alusta loppuun jonkinlainen suruprosessi, jota perheen vanhin poika kävi läpi menetettyään jostain syystä nuorimman veljensä ja joka vaikutti koko perheen elämään. Vaikka perheen nuorimman pojan rooli ei ollut elokuvassa roolina iso, oli nuorimman pojan vaikutus elokuvan juoneen silti suuri. 

Joistakin hyvistä jutuista huolimatta tämä elokuva ei ollut mun juttu, vaikka alunperin odotinkin siltä paljon. Pidän syvällisistä elokuvista, mutta tämä meni liikaa yli.