VARSINAINEN SEKAMETELISOPPA: NAURU JA STAND UP

Nauru on tasavalta Tyynessä valtameressä (http://fi.wikipedia.org/wiki/Nauru). Tämän lisäksi saarivaltion lisäksi nauru on myös ehtymätön luonnonvara, jonka avulla me porskutamme eteenpäin läpi - toisinaan hiukan harmaankin arjen ja jota käytämme selviytymiskeinona erilaisissa vaikessa elämäntilanteissa sekä rankoissa tai rutiininomaisissa työtehtävissä. Se myös yhdistää ihmisiä ja pitää parisuhteita koossa. Naurusta on tehty myös bisnestä esim. elokuvien tai kaupallinen hyvinvoinnin muoto esim. naurujoogan muodossa.

Pahimmillaan naurulla voidaan kuitenkin loukata, kuten naurukouluttaja Lasse Karvinenkin toteaa (http://www.nicehouse.fi/omahuone/elamanvo/nauru.htm) Tarkoituksellinen ja satuttava pilkka aiheuttaa monille ihmisille epävarmuutta sekä itseluottamuksen romuttumista. Sillä voidaan pilata monen ihmisen elämä ja siksi meidän jokisen tulisi mennä itseemme ja miettiä, haluammeko ottaa tällaista tekoa niskoillemme.

Koen, että minulla itselläni on melko sarkastinen, ironinen huumorintaju, joka on samalla myös mustaa. Toivon kuitenkin, etten loukkaa sillä ketään, sillä se ei ole tarkoitukseni. Katson aika harvoin komedioita tai sketsisarjoja, sillä aika harvoin ne jaksavat naurattaa. Ilmeisesti minulla on huono huumorintaju :D

Jos totta puhutaan, niin koen että minulla on kyllä huumorintajua, mutta en kuitenkaan ole itse mikään kauhean hauska eikä minulla ole hersyvää naurua. En osaa kirjoittaa hauskasti enkä kauheasti sutkauttele vitsejä. En siis osaa luoda huumoria, mutta osaan nauraa valmiiksi luodulle.

Koen myös, että osaan tehdä leikkiä itsestäni ja nauraa itselleni. Se, kuinka vastaanotan muiden minusta tekemää huumoria, riippuu ihan silloisesta olotilastani. Välillä, jos oma olo ei ole kovin hohdokas muutenkaan tai toinen ei tajua tarttuvansa minulle arkaan asiaan, saatan nauraa väkinäisemmin.

Ja jos katson, niin eniten minuun vetoaa yleensä englantilainen huumori. South Park -huumorista pidän siksi, ettei siinä säästetä ketään ja kaikkia pilkataan tasapuolisesti. Olen itse sitä mieltä, että ei ole ihetta, jolle ei voisi nauraa. Pääasia on, että naurulle löydetään oikea paikka ja aika.

Kaikkein eniten rakastan kuitenkin tilannekomiikkaa ja käyn lisäksi mielelläni katsomassa stand up'ia. On upeaa, että tänä päivänä stand up´ia on tarjolla aika monessa paikassa ja että liput eivät nykyään maksa välttämättä mansikoita, kunhan löytää "oikean" paikan. Yleensä stand up on parasta paikanpäällä katsottuna - ei TV:stä.

Viimeksi kävin katsomassa stand up'ia Helsingissä Ravintola Villi Wäinössä (http://www.villiwaino.fi/) työkavereideni kanssa viime torstaina, kun vietimme pikkujouluja. Illan isäntänä toimi Ilari Johansson ja hänen lisäkseen lavalla olivat Pete Kosonen, Harri Lagström sekä kaksi aloittelevaa koomikkoa. En kyllä muista ihan vähään aikaan nauraneeni niin paljoa, kuin tuolloin.

Minulle positiivinen yllätys oli Harri Lagström, joka aivan selkeästi seuraa melkoisen paljon aikaansa ja ottaa esiintyessään myös kantaa erilaisiin asioihin huumorin sävyttämänä sekä tehostaa sanomaansa lavalla fyysisesti esiintyen. Ilari Johanssonin tyyli oli minulle - ronskia huumoria rakastavalle myös melkoisen tajunnanräjäyttävää. Pete Kososen tyyli oli taas aika itseironista, mutta ei missään nimessä huonoa sekään.

Yhteisiä aiheita näille ja monille muille koomikoille Suomessa tuntuu olevan VR ja junien toimivuus. Lisäksi suomalaisten erilaiset heimokulttuurit ja murteet ovat yleinen vitsin aihe samoin kuin miesten ja naisten eroavaisuudet. Ja tietty alapäähuumori.

Valitettavasti en muista Villi Wäinössä esiintyneiden aloittelevien koomikoiden nimiä, mutta toinen heistä oli nuorehko mies, joka teki pilaa omasta ja muiden iästä. Luulen, että kokemusta saadessaan hänestä kehkeytyy vielä hyvä koomikko.

Toinen aloittelija oli nuorehko nainen, jonka esiintyminen nauratti muutaman kerran. Olen huomannut, että naisille nauretaan ylipäätään vähemmän kuin miehille eikä heitä nähdä tai haluta nähdä komedienneina. Koen, että miehet haluavat olla huumoriveikkoja, joille naisten kuuluu nauraa hyväntahtoisesti. Siksipä naisen on varmasti hyvin paljon haastavampaa alkaa tälle muutenkin vaikealle komiikan alalle.

Kun alkaa pohtimaan, kuinka paljon naisia on yleensä tällä alalla tai ainakin heitä, jotka ovat pärjänneet, voidaan todeta heitä olevan aika vähän. Suomesta heitä ei tule minulle mieleen kuin muutama: Krisse Salminen, Heli Sutela, Minna Koskela sekä Lotta Backlund. Yleensä tuntuu siltä, että naisen pitää omia komediennena joku tietty rooli, mitä hän vetää hamaan loppuun saakka. Krisse Salminen blondiroolissa on tästä hyvä esimerkki.

Joka tapauksessa oli lavalla nainen tai mies, on mielestäni tärkeää se, että lavalla oleva seuraa aikaansa ja että huumorista paistaa läpi tietynlainen älykkyys sekä tilannetaju. Ikävää on seurata koomikkoa, joka vetää illasta toiseen samaa settiä ja aliarvioi yleisöä siten, ettei hän ota heistä tarpeeksi selvää (esim. firmaesiintymiset) tai joista paistaa läpi se, että he tekevät työtään liian rutiininomaisesti.

Pääsääntöisesti stand up -illan onnistuminen on kiinni siitä, kuinka hyvin koomikko ja yleisö kommunikoivat keskenään. On tärkeää, että koomikolla on nokkelat hoksottimet, joiden avulla hän osaa esittää yleisölle kysymyksiä ja joihin hän osaa vastata tilanteen mukaan. Koomikon ei pidä mennä ymmälleen tai jos meneekin, täytyy sekin tehdä taidolla niin, ettei yleisö sitä tajua.

Mutta hei, nauretaan! Nauru pidentää tunnetusti ikää :D